Tavalliseen tapaan olisin kirjoittamassa tänään artikkelia kuluvasta sapatista, Ostarasta, kevään juhlasta suuren pöytäkynttilän liekin hiljalleen lepattaessa puhun toisesta aiheesta, joka on sydämessäni tälläkin hetkellä raskaana taakkana.
Tällä samaisena hetkenä, keskiviikkoisena Ostarana 2012, on sukuni vanhin näkijä kuolemassa ja hengittämässä viimeisiä kertojaan tämän elämän aikana.
Hän on isoäitini, povaaja, parantaja ja näkijä joka on ollut elämässäni siitä asti kun olin vasta pieni poika. En voi sanoa että olisin ikinä oikein kunnolla oppinut tuntemaan isoäitiäni, joka monista vaivoistaan ja sairauksien tuomista ongelmista eli näinkin vanhaksi ja vaikka hänen ruumiinsa vanheni, kävely heikkeni ja lopulta loppui sekä myös kädet lakkasivat toimimasta, hänen päänsä toimi kristallin kirkkaana ihan viimeiseen vuoteen asti. Vasta sairaalan sidottua hänet sänkynsä pohjalle erään sairauden seurauksena hän taantui omaan maailmaansa joka oli sekoitus todellisuutta ja unia.
Tällä hetkellä useiden kymmenien kilometrien päässä minusta oma rakas mummoni hengittää viimeisiä kertojaan munuaisten lakattua toimimasta eilen pitkän tajunnan vieneen kuumeen seurauksena. Ainoa asia mistä voin olla tyytyväinen on se, että hänen poistumisensa tulee olemaan kivutonta ja pääsee viimein pois, asia jota isoäitini toivoi useaan otteeseen joutuessaan vuosien aikana oman rappeutuneen kehonsa vangiksi.
Isoäitini on ollut niitä perinteisiä suomalaisia näkijänaisia joita kyläyhteisöissä oli aina välillä: Hän povasi korteista, sai ja näki etiäisiä ja paransi käsillään ja vaikka en ikinä itse ole hänen opeissaan ollut, on minulla ollut muutama pieni tilaisuus keskustella mummoni kanssa uskonnon asioista. Erityisen hyvin muistan paljon nuorempana, kun siskoni häissä hän sanoi minulle että jokaisella on oma jumalansa sydämessään .. Silloin en vielä ymmärtänyt lausetta mitä hän tarkoitti mutta ajan ja viisauden myötä ymmärrän paljon paremmin.
Siksi omistan tämän päivän, tämän ostaran, kevään alun ja artikkelin, isoäidilleni, mummolleni, sukuni vanhimmalle näkijälle ja tekijälle. Tiedän ettei hän ihmisenä eikä äitinä ole ollut lapsilleen tai tuttavilleen aina se helpoin tapaus mutta minulle hän on ollut, ja tulee aina olemaan, oma rakas mummoni ja noitana hän on minulle yhteys juuriini, jotka minulta paljon yrittettiin nuorena katkaista.
Hyvää siirtymästä oma isoäitini. Vaikka emme koskaan keskustelleet sen paremmin etiäisistä, näyistä tai parantamisesta, tieto siitä että kuljemme samankaltaista polkua antaa rohkeutta kulkea sitä. Hyvää Ostaraa sinulle rakas Aino-mummoni ja hyvää Ostaraa myös kaikille muille sitä viettäville luonnonkulkijoille.