Olen luonnonnoita. En kulje sen enempää mustissa vaatteissa kuin pidä ristiä alaspäin kaulassakaan, mutta pentagrammin saatat välillä nähdä minulla merkkinä siitä että uskon luontoon ja sen voimiin. Nautin metsästä. Löydän sisäisen rauhani sieltä, teen loitsuja, kerään voimia ja käytän niitä läheisteni hyväksi kuin myös vihamiehiäni vastaan jos he sen ansaitsevat.
En ole wicca, enkä sen enempää mikään muuta. Olen yleisesti vain shamanistisia perinteitä noudattava aikuinen mies, jolla on normaali elämä ja perhe, ja joka tuntee näkevänsä maailman hiukan avarammin kuin suurin osa väestöstä. Se ei kuitenkaan tee minusta sen parempaa kuin muistakaan.
Kutsumukseni sille mitä olen sain jo syntymässäni – Minua ei rohkaissut siihen sen enempää perhe kuin puolisonikaan – Polkuni löysi minut sateiseilla säillä kuutamon valossa, lumihiutaleiden hiljaa laskeutuessa maahan ja auringon noustessa horisontin takaa kuiskien pois yön taivaalta.
Olen tieteellisen ja skeptisen tasapäisyyden huippu joka uskoo energioihin ja magiaan. Sisäinen ristiriitani tieteen ja noituuden välillä jatkaa päivittäin taisteluani sisälläni, kunnes aina ymmärrän katsoa ulos luontoon ja saan rauhan. Siellä on minun kotini. Nähnyt olen paljon sellaista, mitä yksikään tiede ei selittää voi, kokenut sellaista, mitä eivät sanat riitä kertomaan.
En halua tuomita ketään uskomustensa takia. Ei minulla ole enää varaa. Jokaisella on oma jumalansa jossain.